Nato-jäsenyys on halvin tapa parantaa Suomen turvallisuutta, Uusi Suomi
30.4.2014
Osa II: Suomi ja NATO
Kirjoitus on toinen osa Uuden Suomen puheenvuorossa julkaistavaa trilogiaa, joka käsittelee Suomen, Venäjän ja EU:n tulevaisuutta ja keskinäisiä suhteita Ukrainan kriisin valossa. Osa yksi (EU ja Venäjä) löytyy täältä. Osa kolme (energia) ilmestyy perjantaina.
Olen toistuvasti ja avoimesti ilmaissut kantani Suomen Nato-jäsenyyden puolesta jo vuosien ajan. Viimeksi kaksi kuukautta sitten totesin, että Ukrainan kriisin ratkettua Nato-vaihtoehto tulee ottaa tosissaan esiin.
Suomen jäsenyyshakemuksen valmistelu tulee aloittaa kuitenkin heti. Poliittisen johdon tulee valmistella päätös mahdollisimman pitkälle ja liittyminen tulee toteuttaa heti kun se on seuraavan kerran mahdollista.
Syyt kantaani ovat lopulta yksinkertaiset. Viimeistään Venäjän toiminta Ukrainassa palautti reaalipolitiikan kansainvälisen politiikan keskiöön. Etupiiriajattelun paluu tarkoittaa uudenlaista painetta Suomea kohtaan. Paras ratkaisu jonka voimme tehdä on varmistaa, että Suomeen kohdistuva hyökkäys koituisi hyökkääjälle mahdollisimman kalliiksi.
Fakta on, ettei yhteenkään Naton turvatakuiden alaiseen maahan ole hyökätty järjestön ulkopuolisen valtion toimesta Naton historian aikana. Tilanteessa, jossa valintana on kohdistaa aggressiotaan liittoutumatonta rajanaapuria tai täysivaltaista Naton jäsentä kohtaan, on selvää että jälkimmäinen vaihtoehto on selvästi vähemmän houkutteleva.
Nykytilanteesta voinemme olla yhtä mieltä: Suomella ei tällä hetkellä ole uskottavaa kokonaisvaltaista maanpuolustusta. Tähän ovat päätyneet niin ruotsalaiset kenraalit kuin kotimaiset tutkijat ja päällystökin. Optimistisetkin arviot antavat meille kuukauden verran kestokykyä kriisin osuessa kohdalle. Kuukausi on tyhjää parempi, mutta uskottavasta pelotteesta ei voida puhua.
Jonkin on siis muututtava nykytilanteeseen nähden. Lisäpanostusten määrä on välttämätön. Olen vakaasti sitä mieltä, että investoinneille ei saada läheskään yhtä hyviä hyötyjä jos ne tehdään kansallisesti kalustoamme parantaaksemme kuin jos ne sijoitetaan strategiseen modernisointiin ja Nato-jäsenyyteen.
Moni vastustaa Natoa nimenomaan sen hintaan vedoten. Itse näen että se on lopulta kaikkein kustannustehokkain tarjolla oleva tapa parantaa Suomen turvallisuutta.
Turvatakuiden lisäksi liittoutuminen mahdollistaa kaluston ja osaamisen jakamisen. Yhteiset tiedustelutiedot ja satelliitit ovat kelpo esimerkki edusta jonka hyöty on kiistaton, mutta toteuttaminen kansallisesti on täysin mahdoton ajatus. Jäsenyyteen panostamisen hintalappu on mitätön verrattuna kansallisen puolustuskyvyn parantamiseen riittävälle tasolle jos toimimme yksin.
Puolustusvoimista on virallisen kannan puutteesta huolimatta kuulunut johdonmukaisesti argumentteja Nato-jäsenyyden puolesta. Viimeisimpänä esimerkkinä viime viikonloppuna julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 66% Upseeriliiton kyselyyn vastanneista koki Naton jäsenyyden parhaana vaihtoehtona Suomen puolustuksen järjestämiseksi. Vertailun vuoksi liittoutumattomuus sai 24% kannatuksen.
Ehkä hämmentävin osa kotimaista turvallisuuspoliittista keskustelua onkin se varmuus, millä niin poliittiset toimijat kuin kansakin ovat sivuuttaneet nämä ulostulot. Eikö meidän nimenomaan pitäisi kuunnella heitä, joilla on paras ammattitaito ja strateginen osaaminen näissä asioissa? Heitä, jotka ovat elämäntyönsä tämän maan puolustuksen suunnittelun parissa tehneet?
Natolla on yhteiskunnassamme vakiintuneet ja asiaan perehtyneet kannattajansa sekä vastustajansa, mutta enemmistön keskustelua ohjaa turhan usein tietämättömyys ja vahvat tunteet, pelko ja inho.
Nyt myös perinteisten vastustajien joukosta on alkanut kuulua muutoksen ääniä. Vihreät päättävät kesäkuun puoluekokouksessaan, onko puolueen virallista kantaa syytä muuttaa. Vaikka kanta ei muuttuisikaan, on asiasta keskusteleminen puolueen sisällä jo suuri edistysaskel kun muistetaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden tilanne. “Ei Natolle” vaikutti ulospäin ajoittain lähes pyhältä totuudelta.
Juuri siksi Heidi Hautalan ulostulo ansaitsee kiitosta. Ympäröivä todellisuus on ajanut vanhoista totuuksista ohi ja meidän on sopeuduttava muutokseen. Todellisuus on toki näyttänyt tältä jo pidemmän aikaa, mutta toisesta ääripäästä liikuttaessa lisäaika asian ymmärtämiseen on ehkä tarpeellista.
Toivottavaa olisi, että moni muukin harkitsisi uudestaan kantaansa tässä valossa. Ennen kaikkea vastuu on hallituksella ja nykyisen eduskunnan voimahahmoilla. Poliitikot eivät voi enää todeta, ettei keskustelun aika ole nyt. Kantojen pitää tulla selvästi esiin, rehellisesti, kannatusluvuista välittämättä. Vain siten voi oikea keskustelu kehittyä.
Yllä on suhteellisen selkeä kuva siitä, miksi Suomen pitäisi liittyä jäseneksi. Miten vasta-argumenttien kanssa? Muutamaan toreilla useammin vastaan tulevaan väittämään on ehkä parempi ottaa kantaa jo etukäteen.
– “Suomi on ollut liittoutumaton aina ja meidän tulee liittoutumattomana pysyä. Paasikiven-Kekkosen linja on toiminut syystä.”
Suomi on virallisesti ollut liittoutumaton aina, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olemme selvästi asemoineet itsemme länteen. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak sanoi osuvasti, että Venäjä näkee meidän jo nyt olevan lännen leirissä niin poliittisesti, taloudellisesti kuin hyvin vahvasti myös sotilallisestikin. Jos uskomme ulos jättäytymisen takaavan Suomen puolueettomuuden myös Venäjän silmissä, huijaamme itseämme.
– “Nato-jäsenyys ärsyttää Venäjää suunnattomasti, eikä ole etumme mukaista toimia tahallamme toista ärsyttäen.”
Venäjä ei tulisi katsomaan jäsenyyttämme hyvällä, mutta uskon kahdenkeskisten suhteiden viilenevän vain hetkeksi. Kuten yllä jo mainitsin, Venäjällä on nähty Suomi ’läntisenä’ valtiona jo 1990-luvun alkupuolelta asti. Naton jäsenyys olisi loogista jatkumoa ja tuskin tulisi naapurille yllätyksenä. Heidän etunsa on totta kai uhitella tässä vaiheessa niin, ettemme uskalla askelta edes ottaa. Tähän asti se on toiminut taktiikkana suhteellisen hyvin.
– “Nato ei ehdi Suomea auttamaan jos kriisi syttyy.”
Tämä ei ole mikään selitys olla liittymättä. On totta, että Nato ei ole ensimmäisenä vastassa jos tositilanne joskus iskee. Siitä vastaa edelleen oma armeijamme. Ilman Natoa meillä ei ole mitään syytä odottaa, että kukaan tulisi apuun edes ajan kanssa. Pelkkä rauhankumppanuus ei sotilaallisen avun saamiseen riitä. Valitsemmeko jäsenyyden, sen tuoman pelotteen sekä viiveellä tulevan avun vai eristämmekö tämän takia itsemme ja jäämme yksin?
– “Olimme kylmän sodan aikana Neuvostoliiton vaikutuksen alla, Naton kautta hyppäisimme USA:n leiriin – eikö tässä mennä ojasta allikkoon?”
Kysymyksen asettelu olettaa, että kolmas vaihtoehto, puolueettomuus, on edelleen olemassa. Ei se ole. Tai on, mutta Sveitsi ei sijaitse Venäjän rajalla. Tila idän ja lännen välissä on koko ajan ahtaampi, eikä se Ukrainan tilanteen valossa pitäisi näyttäytyä kenellekään houkuttelevana paikkana olla. Pahimmassa tapauksessa näyttäydymme kummallekin puolelle uhkana, epävarmana riskitekijänä jonka tulevaisuudesta ei tiedetä.
Mielenkiintoisesti USA:n hallinto on tarjonnut Ukrainalle ohjeita hakea mallia Suomen toiminnasta kylmän sodan aikana. Suomessa tämä on tietysti nähty käyttämämme mallin toimivuuden korostamisena. Mitä ei nähdä, on että tämä on Yhdysvaltojen tapa kertoa, että muita vaihtoehtoja ei enää ole. Naton ovi on kiinni kun hyökkäys on jo alkanut.
Suomella tämä vaihtoehto edelleen on. Miksi emme edelleenkään siihen tartu?
Julkaistu US:n puheenvuorossa 30.4.2014.
